Rakastan Suomen neljää vuodenaikaa. Rakastan talven aurinkoisia pikkupakkaspäiviä, lumi- ja jäälyhtyjä, luisteluhetkiä ja hiihtoretkiä. Rakastan kevään lupauksia valosta ja lämmöstä, ujoja kevätkukkasia, pitenevistä päivistä hullaantuneita pikkulintuja. Rakastan yli kaiken kesän aurinkoa, uimarannalla lötköttelyä, lämpimiä iltoja ja kesäihmisten rentoutta. Syksyä rakastan ehkä kuitenkin kaikista eniten: maiseman maalauksellista värikkyyttä, energistä uusien juttujen suunnittelua, pimeitä iltoja teekupin ja neuletyön parissa.
Tänään kuopukseni ilmoitti haluavansa askarrella syksyisen kranssin. Olivat koulun jälkeen iltapäiväkerhossa liimanneet lehtiä, ruusunmarjoja, pihlajanmarjoja ynnä muita sopivia tarvikkeita paperista leikattuihin kranssipohjiin. Kävin kaivamassa varastosta vanhan joulukranssin; siinä oli ollut pähkinöitä, appelsiininviipaleita ynnä muita koristeita, jotka olivat aikojen kuluessa päätyneet parempiin suihin ja nokkiin. Kävimme poimimassa lähimetsästä ison kasan värikkäitä lehtiä, muutaman kauniin kävyn ja oksanpätkän ynnä muuta sopivaa askartelumateriaalia. Lisäksi varastosta löytyi vuosikertapähkinöitä, -manteleita ja -kurpitsansiemeniä... (tunnustan olevani melkoinen hamsteri). Tuunaamisen kohteeksi päätyi myös koivunrisuista tehty sydän, joka on koristanut ulko-oveamme jo muutaman vuoden ajan.